Auschwitz - jotta emme unohtaisi

Tiistai 28.1.2020 klo 8:38 - Marko Kilpi

Auschwitzin keskitysleirillä ensimmäisenä lyö vasten se, kuinka kuolema ja ihmisen tappaminen on läsnä joka paikassa. Se ei ole pelkkää tietoisuutta leirin historiasta, ei tunnetta, jonka voi kokea, vaan kuinka aidosti käytännön tasolla tappaminen on kaikkialla. 

Tuolla kasarmirakennusten välissä on kuoleman seinä. Sitä vasten pystyi telottamaan nopeasti ampumalla. Tuolla seisoo pyykkitelineiden päätyjä muistuttavia teräsrakenteita, joihin pystyi ripustamaan useita ihmisiä kerralla hirttymään. Ja tuon kasarmirakennuksen sisällä, käytävän päässä vastaan tulee hirsipuu. Tappaminen ei saanut estyä siksi, etteikö siihen olisi ollut mahdollisuuksia ja keinoja. 

Täysin oma lukunsa oli päärakennuksen läpi kulkeneen junaradan päässä odottavat suuret kaasukammiot ja krematoriot. Kyse on todellakin valtavasta kuolemantehtaasta, mutta vielä enemmän kyse on ihmisestä - niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kun seisoo itse kuolemanradan päässä, jonne puolentoista miljoonan ihmisen elämä päättyi. Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, arvio pyörii satojen tuhansien tarkkuudella.

Kuinka tämä voi olla mahdollista?

Toinen seikka, joka lyö leirillä hyvin nopeasti ja tylysti vasten, on petos. Se oli Auschwitzin elinehto. Kun juutalaisia lähdettiin viemään leirille, heitä käskettiin ottamaan mukaansa vain arvokkain omaisuus. Heille annettiin ymmärtää, että kyseessä on vain siirto toisaalle. Ei syytä sen suurempaan huoleen. 

Kuljetus päätyi Auschwitziin, jossa tulokkaita oli vastassa vankeja raidallisissa vanginvaatteissaan. Heidän tehtävänään oli rauhoitella tulijoita, he vakuuttelivat, että tulokkaat ovat tulleet hyvään paikkaan, jossa he olisivat turvassa sodan kiroilta ja kauheuksilta. Huhut leireistä, joita he ehkä olivat kuulleet, olivat pelkkiä huhuja. Moni uskoikin ja koki helpotusta. Tosiasiassa kyse oli joukkojenhallinnasta. Kavalalla petoksella heidät saatiin pidettyä rauhallisina ja yhteistyökykyisinä. 

Samalla tuo petos helpotti valitsijoiden tehtävää. Tulijat jaettiin heti junasta astuttuaan kahteen – elämään ja kuolemaan. Monikaan ei ymmärtänyt mistä siinä vaiheessa oli kyse ja useasti kävi niin, että kun perheestä erotettiin elinvoimaiselta näyttävä poika työleirille, vastusti äiti erottamista niin väkevästi, että poika käskettiin takaisin, ainoastaan kävelläkseen perheensä kera suoraan kaasukammioon ja päätyen krematoriota odottavaan ruumiskasaan. Tuskin olisivat vastustaneet, jos olisivat tietäneet minne olivat menossa. Yksi innokkaimmista valitsijoista oli kuolemanenkeli itse – Josef Mengele, joka hymyssä suin otti tulijoita vastaan. 

Kun he tulivat perille, heitä käskettiin jättää omaisuutensa. Jälleen kätevä petos, sillä vangit itse valikoivat mukaansa kaikkein arvokkaimman omaisuutensa, eikä natsien tarvinnut haaskata aikaa turhanpäiväiseen etsimiseen, penkomiseen ja ryöstelyyn. Antaa vankien itse kantaa kultansa ja korunsa suoraan heidän syliinsä matkallaan kaasukammioon. Saksalaista tehokkuutta.

Kolmas seikka, joka lyö leirillä vasten on kenties kaikista vaikein ymmärtää. Liittoutuneiden leirissä oli hyvin tietoa Auschwitzin olosuhteista. Leiriltä onnistuttiin lähettämään tietoa Lontooseen ja amerikkalaiset tiedustelulennot kuvasivat leirejä vakituisesti. Siitä huolimatta koskaan asiaan ei puututtu millään tavalla. Yhtäkään pommitusta, attentaattia tai hyökkäystä leiriin johtavan yhden piskuisen junaradan katkaisemiseksi ei tehty.

On selvää, että radan tuhoaminen olisi vaikeuttanut olennaisesti leirin toimintaa, korvaavien kuljetusmuotojen järjestäminen varsinkin sodan loppuvaiheessa olisi ollut käytännössä mahdotonta. Yksi ainoa rata, Auschwitzin kuolemaa sykkivä valtimo ja sen annettiin olla kaikessa rauhassa. 

On kulunut 75 vuotta siitä, kun puna-armeija marssi Auschwitziin ja lopetti maanpäällisen helvetin. Voi vai kuvitella, millainen näky heitä odotti, millaisia ajatuksia se herätti. Presidentti Niinistö otti osaa muistotilaisuuteen ja sekin herätti ajatuksia. Presidentti kertoi pohtineensa eniten sitä, miten tavallisista ihmisistä pystyi tulemaan niin hirviömäisiä murhaajia. Arvatenkin samaa moni puna-armeijan sotilaskin mietti ja se onkin erinomainen kysymys. 

Pohjimmainen syy liittyy juurikin ajatteluun – ääriajatteluun, ekstremismiin. Kun olosuhteet ovat suotuisat ääriajattelulle, hirveitä asioita alkaa tapahtua. Oikeusvaltioperiaatteet tapetaan, demokratia tuhotaan, totuudet mitätöidään. Tilalle astuu mielivalta, diktatuuri, valheet. Niillä ihmisiä manipuloidaan ja ohjaillaan taitavasti ja muokataan ajattelua kuin myös asenteitakin. Juutalaisista rakennettiin hyvin tehokkaasti mielikuvaa ja käsitystä, etteivät he ole ihmisiä ja kuinka heidän eliminoimisensa on kunniakas teko ihmiskunnalle ja varsinkin Saksalle. 

Pahaa on helppo ruokkia, siitä jonkinlaisena osoituksena myöskin se, että Auschwitziä ei alun pitäen perustettu juutalaisia varten, sillä ei pitänyt olla mitään tekemistä holokaustin kanssa, vaan se tehtiin neuvostoliittolaisia sotavankeja varten, sillä sota eteni alkuvaiheessa puna-armeijaa vastaan hyvinkin suotuisasti. Saksassa oltiin varmoja voitosta ja tulevista valtavista sotavankien määrästä. Sotavankeja ei tullutkaan, mutta megalomaaninen leiri oli käyttöä vailla.

Yksi osatekijä käsittämättömiin julmuuksiin on tottumus. Ihminen tottuu kaikkeen. Julmuuksiin, tappamiseenkin. Auschwitzin päällikön vaimo piti leiriä kotinaan. Kun puna-armeija oli tulossa, natsit pakenivat leiristä. Päällikön vaimo vastusti voimakkaasti lähtemästä, sillä hän rakasti kotiaan, eikä halunnut sitä hylätä.

Leirillä varsinaisen tappamisen tekivät tavalliset ihmiset, joille vain annettiin mahdollisuus löytää itsestään uusia puolia, kuten Christopher Browning teoksessaan Ordinary men toteaa. Hänen mukaansa erityisen kilttien ihmisten kohtalona on usein tulla erittäin julmiksi, ilkeiksi ja pahoiksi, jos vain sille puolelle persoonaa suodaan suotuisat olosuhteet. Sellaisia olosuhteita natsi-Saksassa oli riittämiin. 

Mutta eivät natsit tai tavalliset saksalaiset olleet ainoita, jotka syyllistyivät julmuuksiin. Juutalaisista koostunut Kapo-järjestelmä oli hyvin julma ja nöyryyttävä. Käytännössä ylempiarvoiset juutalaiset eliminoivat kylmäverisesti alempiarvoisia ja holocaust-tutkija Piro Levin onkin todennut, että juuri Kapo-järjestelmä edustikin leireillä pahinta julmuutta.   

On monta syytä, miksi me emme saa unohtaa, mitä keskitysleireillä tapahtui. Päinvastoin. Meidän on tutkittava niitä ja puhuttava niistä. Ymmärrettävä ja otettava opiksemme, sillä keskitysleirit kertovat meille, millaisia me ihmiset olemme. On ääriajatteluun taipuvaisia ihmisiä. On tavallisia, erityisen kilttejä ihmisiä, jotka oikeissa olosuhteissa muuttuvat hyväksikäytetyiksi, erityisen julmiksi ihmisiksi. On ihmisiä, jotka tietävät ja näkevät kauheuksia tapahtuvan, mutta eivät tee niiden estämiseksi mitään. On ihmisiä, jotka tekevät pahimpia kauheuksia lähimmäisilleen, omilleen. Nämä kaikki tapahtuu edelleenkin, mutta erilaisissa mittakaavoissa – parisuhteissa, kodeissa, työpaikoilla, erilaisissa kriisitilanteissa - käytännössä kaikkialla, missä ihmisiä on.  

Me elämme paraikaa ekstremismin kulta-aikaa. Ääriajattelua ilmenee monessa suunnassa. Vasemmalla ja oikealla. Idässä ja lännessä. Kaikissa niissä on jotain samaa – on sisäryhmä, jossa ääriajattelu vallitsee, olkoon se ajattelu millaista tahansa. Sisäryhmään identifioidutaan vahvasti ja se pidetään puhtaana. Yhteenkuuluvuus ja yhteinen asia elävät väkevinä. Ulkomaailma uhkaa milloin mistäkin syystä sisäryhmän, ääriajattelijoiden olemassaoloa ja sen vuoksi heidän on puolustauduttava. Kaikki keinot ovat sallittuja. Ulkoryhmä ja useasti koko muu maailma nähdään hyvin vinoutuneella tavalla ja tätä käsitystä ja uhkaa tuetaan ja ylläpidetään valheellisilla tarinoilla. Keskinäistä yhteenkuuluvuutta, yhteisiä koodeja ja sääntöjä vahvistetaan ja käsitykset sisäryhmästä saattavat saada jopa kaikkivoipaisia mittasuhteita. Valittu kansa.

Ääriajattelu on jotain, joka on ihmiselle hyvin ominaista. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Pahimmillaan se kasvaa mittakaavoihin, jotka sytyttävät maailman palamaan. Se puetaan milloin mihinkin kaapuun – uskontoon, aatteeseen, ideologiaan, mutta perusajatus on aina sama, eikä se koskaan ole millään tavalla hyvä, eikä hyväntahtoista. Siksikin meidän on oltava hereillä sen suhteen, mitä meillä Suomessa kuin myös muualla maailmassa tapahtuu. Emme saa unohtaa. Meidän on tunnistettava ilmiöt ja ymmärrettävä niiden merkitykset ja ennen kaikkea seuraukset. 

Siihen ajatukseen presidentti Niinistökin haastattelunsa keskitysleiriltä päätti – meidän on  muistettava, miten tavallisesta ihmisestä pystyi tulemaan niin paha, sillä kaikki on mahdollista, niin ennen kuin nykyäänkin, kun kyse on ihmisestä.

2 kommenttia . Avainsanat: Auschwitz, keskitysleiri, älä unohda, ääriajattelu, ekstrimismi, natsi

Onnellinen vainaja

Torstai 23.1.2020 klo 12:09 - Marko Kilpi

Olen elämäni aikana ollut runsaasti tekemisissä kuoleman kanssa. Kun ihminen kuolee käytännössä minne tahansa muualle kuin laitokseen, poliisi tulee paikalle tutkimaan kuolinsyytä. Kun siinä vainajan kanssa odotellaan mustaa autoa hakemaan, tulee pohdittua asiakkaamme elämänkaarta. Mitähän kaikkea on mahtanut tapahtua ennen sitä hetkeä – kaiken loppua?  

Läheisen ystäväni äiti menehtyi muutamia viikkoja sitten. Olemme sen verran läheisiä, että olimme vaimoni kanssa paikalla, kun kuolema tuli noutamaan omiaan. Seurasimme, kuinka hengitysten välit pitenivät, kuinka selvästi näkyvä pulssi kaulasuonella hitaasti vaimeni. Vaikka ymmärsimme, kuinka jokainen henkäys vei lähemmäksi kuolemaa, tunnelma oli kummallisen rauhallinen. 

Muistelimme hänen elämäänsä, mutta vielä enemmän muistelimme miten hän eli elämäänsä. Päällimmäisenä mieleen nousi ilo. Kohteli elämä kuinka tahansa, ilo oli hänen määräävin tekijänsä. Surun ja murheenkin keskeltä löytyi syitä iloita. Jos sitä ei löytynyt siitä hetkestä, löytyi ilo aina seuraavasta hetkestä, huomisesta, tulevasta. Hän halusi aina ilahduttaa muita ja jos muita keinoja ei löytynyt, teki hän sen pukeutumalla värikkäästi - iloisesti. Nytkin hänen kuolinvuoteensa vierellä roikkui hengarissa punaisen ja oranssin leiskuvaa yhdistelmää hehkuva mekko. Hän teki sen silloinkin - kun ei enää muuten voinut, viimeiselläkin hetkellä.

Ystäväni nousi ja otti siskonsa kädestä kiinni. He lauloivat laulun, jota he olivat laulaneet lapsuudesta saakka. Sen laulun aikana elämä loppui. Hengitys lakkasi, pulssi katosi. Tuon lapsuuden laulun sanat saattelivat hänet viimeiselle matkalleen, täydellisellä ajoituksella. 

Se hetki ei ollut surullinen. Se oli onnellinen. Se oli juuri sellainen, miten hän oli elämäänsä elänyt. Kun laulu loppui, kun elämä lakkasi, totesi ystäväni, että äiti olisi sanonut nyt, että olipa sopivan mittainen biisi. Nauroimme. Uunituore vainaja keskellämme. Sellaista voi tapahtua vain ja ainoastaan tämän ihmisen kohdalla.

Juuri tuollaisen kuoleman itsekin haluaisin. Miten sen voisin saada? Elämällä juuri kuten hän eli. Iloiten. Onnellisuutta avokätisesti kanssaihmisiin tuhlaten, täysin tuntemattomiinkin. Yhtään sitä ei kannata säästellä, ei pitää muilta piilossa, eikä yhtäkään onnen hetkeä kannata jättää käyttämättä. Luimme valikoituja runoja, joita hän oli kirjoittanut. Viimeisen runon sanoma jäi korvaani soimaan ja sitä se kuiskii edelleenkin – Riittääkö elämä? Kyllä riittää.

Jonakin päivänä haluan olla kuten hän. Onnellinen vainaja. Elämä riittää juuri siihen. Olen nähnyt niin tapahtuvan.          

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, elämä, kilpirintama, kuolema, onnellinen, vainaja

Nuorten huumekuolemat moninkertaistuneet

Tiistai 21.1.2020 klo 12:12 - Marko Kilpi

Hallituksen linja huumeisiin on hyvin liberaali. Kannabis pitäisi vapauttaa, pienistä määristä mitä tahansa huumausainetta, oli se sitten vaikka heroiinia, ei saisi rangaista. En suosittele.
 
Mitä tapahtuu jos annamme entistä sallivampaa viestiä huumausaineisiin? Käytön ja kokeilun kynnys madaltuu olennaisesti. Ketä kysynnän kasvaminen hyödyttää? Ammattimaista, järjestäytynyttä rikollisuutta.
 
Huumausaineiden käyttörikoksista ei rangaista nytkään jos suostuu hoitoon. Kaksi asiaa, jotka ovat jo olemassa, joilla hallitus perustelee ja tavoittelee liberaalilla huumausainelinjauksellaan. Mitä järkeä?
 
Tässä kohtaa on tapana lyödä Portugali-kortti pöytään. Korostetaan sitä, kuin siellä on sallivalla linjauksella saatu tuloksia aikaiseksi. Onko Portugalin linja todellakin niin salliva kuin annetaan ymmärtää? Todellisuudessa siellä on tiukka linja hoidon ja seurausten suhteen - voidaan hyvin matalalla kynnyksellä määrätä matkustuskieltoon, evätä avustuksia jne mikäli ei pysy hoito-ohjelmassa.
 
Huumausainekeskustelussa on tapana noukkia rusinoita pullasta ja tuoda esille vain hyviä puolia sallivasta huumausainepolitiikasta. Kanadassa haikaillaan jo takaisin kielletylle linjalle, koska käyttöä on kuitenkin säädeltävä niin monin eri tavoin. Coloradonkaan tulokset eivät kummoisilta vaikuta. Kannabiksen salliminen on luonut Coloradossa mm. merkittävää kodittomien päihdeongelmaisten muuttoliikettä, jonka aiheuttamien sosiaalisten ongelmien hoitoon kannabiksesta saatavat verotuotot uppoavat.
 
Miten saadaan sitten tällainen huolestuttava kehitys aisoihin, mitä THL esittelee? Ei ainakaan antamalla periksi. Huumausainetilanne repesi Suomessa yhtäkkiä ennätyksellisesti. Siihen on vaikuttanut muutama asia - internetin anonyymiverkko mahdollisti välittämisen huolestuttavan helposti ja myös tapaus Aarnio lamautti ainakin paikoittain tehokasta huumauainetutkintaa ja nämä asiat tapahtuivat yhtä aikaa, joka vaikutti tilanteeseen vahvasti. Mitä nyt on tapahtunut?
 
Viranomaiset ovat tehneet merkittävän läpimurron anonyymiverkossa tapahtuvan huumausainekaupan suhteen ja Aarnio-tapauksenkin jälkeen ollaan palattu arkeen ja yllättäen on alkanut tulla merkittäviä paljastuksia ja rikostutkintoja juuri järjestäytyneen rikollisuuden suhteen. Tuorein tapaus julkistettiin tällä viikolla liittyen United Broterhoodin osalta.
 
Meidän ei pidä antaa periksi sodassa huumausaineita vastaan, vaan taistella entistä kovemmin vastaan. Tätä sotaa ei ole tarkoitettukaan voitettavaksi, sillä siinä ei ole voittajia. Se ei ole tekosyy luovuttaa. Meidän on pidettävä huolta siitä, että viranomaisilla on riittävät resurssit tätä sotaa käydä ja samalla pitää huolta myös siitä, että näille nuorille on sitä toimivaa hoitoa ihan oikeasti tarjolla, kun sen nimiin niin vahvasti vannotaan. Tärkeintä tässä taistelussa on säilyttää tasapaino ja viime aikaiset tulokset tältä osin juurikin sitä tasapainoa palauttaa.
 
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/nuorten-huumekuolemat-moninkertaistuneet-thl-n-raportti-paljastaa-karut-luvut/7697774#gs.tt6w41

1 kommentti . Avainsanat: huumeet, poliisi, huumesota, kannabis, laillistaminen, kannabiksen laillistaminen, hallitus, eduskunta, kilpirintama

Miksi olemme täällä?

Sunnuntai 11.8.2019 klo 8:39 - Marko Kilpi

Tapahtui alkuräjähdys, jota ennen ei ollut mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes aikaa. Kaikki tämä - koko universumi - syntyi tyhjästä. Noin vaan. Tälle ei länsimainenkaan tiedeyhteisö ole osannut antaa selitystä. Se vaan tapahtui. Valtava määrä kosmisia yhteensattumia, törmäyksiä, painovoimaa, alkuaineita ja sitten vielä sekin, että satuttiin jäämään juuri sopivan matkan päähän yhdestä kirkkaana tuikkivasta tähdestä. 

Siitä olisi voinut syntyä kaikenlaista. Ja syntyikin. Ihminen kaiken muun lisäksi. Luomakunnan kruunu, tai niin me ainakin kuvittelemme, mutta lopulta olemmeko sen kummempia kuin tuo voikukka ojanpenkalla? Ihan samanlaisen kosmisen kehityskaaren sekin on läpi käynyt. Alkuräjähdyksestä se on voikukka myös alkunsa saanut. 

Mutta tuo ihminen.

Se kummastuttaa. Sillä voi olla jopa 141 metriä pitkä huvijahti, joka näyttää avaruusalukselta. Sillä se seilaa maailman meriä, sellaisillakin vesillä, jonne on hukkunut valtava määrä muita ihmisiä, jotka lähtivät seilaamaan toisenlaisilla aluksilla, täysin päinvastaisesta syystä kuin se huvijahdin ihminen. 

Monet niistä ihmisistä ovat peräisin samoilta seutuvilta kuin se huvijahti-ihminenkin. Mikä heitä oikein erottaa? Muutama pieni nykäys kauemmas ja näemme, että me kaikki olemme peräisin samalta seudulta, pieneltä pisteeltä kirkkaana tuikkivan tähden kainalossa.

Mikä meidät oikein erottaa?

Yksi asia meidät yhdistää. Me olemme kaikki vierailijoina täällä. Aivan kuten se huvijahti-ihminen Helsingin satamassa. Erona on se, millaisella kyydillä sitä vierailua pääsee tekemään - niin isolla huvijahdilla, että sen käytäville eksyy tai täyteen ahdatulla kumiveneellä. 

Se huvijahdin ihminen voi olla vaikka keskellä rannatonta valtamerta ja siitä huolimatta kaikki hänen toiveensa pystytään toteuttamaan. Sen ihmisen ei ole tarvinnut tehdä mitään sellaisen tilanteen saavuttamiseksi. Ei yhtään mitään. Se ei ole hänen syytään, eikä liioin ansiotakaan. Hän on syntynyt sellaiseksi. Se vaan tapahtui. Ihan niin kuin alkuräjähdyskin – kaiken syntymä.

Voisi kuvitella, että samalla tavalla tapahtui niiden kumiveneessä seilaavienkin kohdalla. Sitä on mahdotonta valita omaa syntymäänsä. Tässä kohtaa ei kannata pettyä liiaksi - sama ongelma se on ollut maailmankaikkeudellakin, sen verran selittämättömältä se vaikuttaa. 

Osattomia me lopulta tähän kaikkeen ollaan, vaikka kuinka tässä rimpuillaan ja muuta toisillemme vakuutellaan. Se kaikki vaan tapahtuu. Rikkaus ja köyhyys. Ilo ja suru. Kauneus ja rumuus. Älykkyys ja tyhmyys ja varsinkin ne isot asiat - elämä ja kuolema.

Tai en minä tiedä. Tietääkö joku muu? Miksi me olemme täällä? 

https://www.iltalehti.fi/iltvuutiset/a/08515245-6002-4661-9939-22743a38022c

Kommentoi kirjoitusta.

Ratkaisuja hoiva-alan haasteisiin

Perjantai 22.2.2019 klo 12:34 - Marko Kilpi

Mitä tapahtuu, kun ihmisistä tulee numeroita ja hyödykkeitä? Jotain sellaista, mistä olemme saaneet kokea hoitoalalla tapahtuneen. Se on loppujen lopuksi aika eriskummallinen yhtälö, kun hoivaaminen ja bisnes törmäytetään. Nehän kun sijoittuvat ihmisyyden kartastossa ääripäihin toisistaan. Voiko sellainen toimia alkuunkaan? Hoiva-alan henkilökunta yrittää suurella sydämellä ja aidosti hoitaa ja bisneskoneisto yrittää suurella kädellä ja vielä aidommin kauhoa heidän tekemisistään mahdollisimman suuren voiton. Voiko sellainen toimia alkuunkaan?

Aamulehden artikkeli – Suomi on tehnyt hoiva–alasta kansainvälisen bisneksen – Muut EU-maat pystyvät suosimaan oman maan yrityksiä, täällä valitaan halvin, nosti jo taannoin ansiokkaasti esiin muun muassa sen, että tässä ei ole mitään uutta. Hoiva–alan asiakkaat ovat nykyajan huutolaisia, joista 1800-1900-lukujen vaihteessa käytiin kauppaa. Silloinkin oli kyse hoivattavien aiheuttamasta yhteiskunnallisesta rasitteesta - kauppatavarana olivat, kuinka ollakaan, lapsia, vanhuksia, vammaisia, mieli- ja pitkäaikaissairaita. 

Eihän tässä ole oikein mikään muu muuttunut kuin se, että kauppapaikka on vaihtunut toreilta nettiin – esimerkiksi vammaispalveluissa on kilpailutusta hoidettu jopa nettihuutokaupalla. Voidaan olla varsin varmoja, että tulevat sukupolvet katselevat tätä aikaa ja näitä ilmiöitä kauhistellen. Tällaistakin on joskus ollut, ei voisi kuvitellakaan. Vai tuleeko sittenkään tapahtumaan niin?

Valitettavasti on niin, että ihmiskunta on paksupäistä ja kaikenlaisesta kehityksestä huolimatta merkillisen oppimatonta porukkaa. Historia opettaa sen, että me kompastelemme aina samoihin virheisiin ja ongelmiin. Tämän osoittaa varteen otettavat tutkimuksetkin, joiden mukaan ihmiskunnalla on vain 50% mahdollisuus selvitä tästä vuosisadasta. Syy romahdukseen tulee olemaan sama kuin kaikissa aiempienkin sivilisaatioiden romahduksessa – ahneus. 

Se, mitä hoiva–alalla tapahtuu ei ole mitätön juttu, kun sitä tarkastelee ahneuden kautta, kun sitä tutkiskelee sitä sillä silmällä, mitä se paljastaa meistä ihmisinä - Emme ole oppineet mitään ja kompastumme aina samoihin virheisiin ja jatkamme tätä niin pitkään, että se koituu kohtaloksemme. Ei meitä ydinaseet tuhoa. Ei ilmastonmuutos. Ei maapalloon törmäävä asteroidi, eikä edes Trump. Meidät tappaa ahneus. Jälleen kerran. 

Emmekö voi itsellemme mitään? 

On meidän voitava. Ihmiset eivät voi olla numeroita, eivätkä hyödykkeitä. Lähdetään siitä. Esperin Caren väistynyt toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohanni totesi, että hän ei ole enää pysynyt aikoihin laskuissa, miten paljon hoivabisnes on tuottanut miljonäärejä tähän maahan. Tämä asetelma on ainoastaan siinä vaiheessa siedettävä, kun itse hoito toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Nyt se näyttää todellakin maailmanlopun meiningiltä. 

Meidän on viimeistään nyt pysähdyttävä ja lähdettävä kehittämään koko järjestelmää uudella tavalla. Julkinen sektori ei voi tuottaa kaikkia palveluita. Yksityinen palvelutuottaja voi olla tässä erittäin arvokas apu, jos se vain toimii oikein. On löydettävä keinot ja pelisäännöt, joilla hoivapalvelut saadaan kuntoon, rahasta se ei voi olla kiinni, sen todistavat kaikki ne lukemattomat Aarnio-Isohannin mainitsemat miljonäärit pulleilla kukkaroillaan. Jollakin nekin on täytetty.

Periaatteen pitää olla niin, että ei ole mitään väliä kuka tai mikä palvelun tuottaa. Sen pitää olla yhtä laadukasta. On erityisen tärkeää muistaa, että ongelmansa on kunnallisen puolen palveluntuotannossa, turha syytellä pelkästään yksityistä sektoria. Hoidettavan on saatava juuri sellaista hoitoa, joka hänelle sopii, joka on hänen tarpeisiinsa mitoitettu ja millaiset olosuhteet hänellä on esim. palvelutalosijoittumisen suhteen.

Meistä jokaisen on tehtävä muutoksia omaan elämäämme muuttuvien elämäntilanteiden vuoksi. Näin tapahtuu myös niiden kohdalla, jotka tarvitsevat hoivapalveluja. Hoivapalveluja tarvitsevan ei pidä olla omien palvelujensa panttivankina. Valinnanvapauden pitää toteutua oikeasti, palvelusetelimenettely mahdollistaa tämän. Se, että hoitajien määrää lisätään, ei takaa palvelun laatua. Ratkaisevan tärkeää on tieto, taito, osaaminen - miten asiakas kohdatataan ja miten asiakasta kuunnellaan.    

Miksi emme ota oppia palveluntarjoajista ja käytännöistä, jotka todistettavasti toimivat? Kuopiossa olisi muutamia esimerkkejä tarjolla. Kuopion kaupunki käyttää vanhuspalvelussa sähköistä asiakaskortti AKO:a, jolla vanhuksten hoitoisuustarve kartoitetaan henkilökohtaisesti. Siihen ei tarvita lakiin kirjattuja lukuja, jotka aiheuttavat vain uusia kestämättömiä ongelmia, vaan juuri tarpeenmukaista hoitoa jokaiselle. Tämä on kustannustehokasta ja ohjaa resursseja juuri sinne, minne niitä tarvitaankin. 

Kuopiossa on myös säätiön pyörittämiä vammaispalveluyksiköitä, jonka tarjoamat palvelut ovat niin ensiluokkaista, että kun toiminta uhattiin - yllättäen yksityiselle palvelutuottajalle hävittyjen tarjouskilpailujen vuoksi lopettaa, omaiset nousivat kapinaan. Omaiset ja asiakkaat äänestivät jaloillaan päinvastaisella tavalla kuin mitä yleensä tällä ymmärretään. Se on jotain, mihin hoiva-alalla pitäisi pyrkiä ja siksi väitänkin, että hoiva-ala ja bisnes voivat toimia yhdessä, jos me vain haluamme sen toimivan.

4 kommenttia . Avainsanat: hoiva-ala, hoivakoti, julkinen sektori, yksityinen palveluntuottaja, arvokas ikääntyminen

Onko hoivakotigate viimeinen naula sote-arkkuun?

Keskiviikko 30.1.2019 klo 12:19 - Marko Kilpi

Onko hoivakoti-gate viimeinen naula sote-arkkuun? Erinomainen kysymys. Ongelmat ovat olleet tiedossa vuosikausia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Joku voisi ajatella, että tämä on vasta alkua jos sote toteutuu. Näin voi olla, jos toimitaan yhtä leväperäisesti kuin on toimittu. Ei se voi olla niin, että jos yksityinen sektori saa hoidettavakseen julkisen sektorin tehtäviä, että niitä voidaan hoitaa miten sattuu. 

Yhteiskunnan pitää ottaa tiukka ote. Valvoa toimintaa, sanktioida laiminlyönnit niin, että ne tuntuvat ylikansallisessa pörssiyhtiössäkin ja ennen kaikkea raamittaa toimintaa selkeämmin lakisääteisesti. 

Tällä hetkellä valvontaan on käytössä täysin riittämättömästi resurssia ja siksi valvontaa on sysätty itse palveluntuottajille omavalvonnan kautta. Jos palveluntuottaja keskittyy kasvuun ja voitontavoitteluun, miten toteutuu omavalvonta? Siten, että se palvelee kasvua ja voitontavoittelua. Täysin absurdi ajatus.

Tämä ei ole pelkästään palveluntuottajien ongelma, vaan palveluostajia voi osoitella yhtä lailla. Kuinka prosessit on hoidettu, niin tarjousten kuin myös valvonnan suhteen. Koko ketju on saatava kuntoon. Muistetaan myös se, että ongelmia on yhtä lailla myös julkisen sektorin palveluntarjoajilla.

Tämä ei ole välttämättä viimeinen naula sote-arkkuun. Tästä pitää ottaa opiksi ja vihdoinkin tehdä asialle riittävät korjaukset ja linjaukset, jotka tulevat ohjaamaan koko sote-ratkaisua. Millä tavalla palvelut tuotetaan ja miten niitä valvotaan? 

Vahva lukusuositus oheisen uutisen suhteen. Siitä saa erinomaisen hyvä kuvan kokonaisuudesta. 

https://yle.fi/uutiset/3-10618808

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sote, hoivakoti, arvokas ikääntyminen, julkisen sektori, yksityinen sektori, esperi, mehiläinen, attendo

Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä

Maanantai 28.1.2019 klo 13:38 - Marko Kilpi

Vakavia puutteita hoivakodin toiminnassa - Valvira keskeytti Esperi Caren hoivakodin toiminnan. Uutisotsikko on täyttä totta ja samalla se on harvinaisen monimerkityksellinen. Ensinnäkin tämä tilanne ei ole millään tavalla yllätys. Alalla pesivät ongelmat ovat olleet jo pitkään yleisesti tiedossa, Valvira on tässä tapauksessa niitä listannutkin - riittämätön hoitohenkilökunta, puutteellinen perushoito, lääkehoidon asianmukaisuus, asiakkaiden hoitoisuustietojen puutteellisuus ja lista jatkuu.

Koska ongelmat tuntuvat olevan vuodesta toiseen samoja ja niin usein toistuvia, voisi kuvitella, että ala on yksinkertaisesti niin vaikea ja kannattamaton, ettei sitä saada toimimaan. Esperi Caren toimitusjohtaja ja osaomistaja Marja Aarnio-Isohannin palkkatulot olivat viime vuonna yli viisi miljoonaa ja pääomatulot niin ikään yli viisi miljoonaa.

Esperi on tehnyt valtavasti yrityskauppoja ja Kauppalehdelle antamassaan haastattelussa Aarnio-Isohanni kertoo, että hän on jo aikaa sitten tipahtanut laskuista, kuinka monta miljonääriä pelkästään Esperin yritysostot ovat tehneetkään. Mistä nämä ongelmat johtuvat, jos ala tuottaa niin paljon miljonäärejä, ettei laskuissa pysy?

Tämä esimerkkitapaus on klassinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun markkinavoimat astuvat peliin. Palveluja tuotetaan mahdollisimman halvalla, jotta saataisiin mahdollisimman suuria voittoja. Tässä asiassa ei ole ylärajaa, kuten Aarnio-Isohannin haastattelusta voidaan todeta.

Markkinataloudessa ei ole mitään vikaa, kunhan sille ei anneta liikaa valtaa. Esperin tapaus ilmentää suoraan miten silloin käy. Kun julkisen sektorin palveluita siirretään yksityisen sektorin toteutettavaksi, on oltava hyvin tarkkana, miten se toteutetaan ja millaisia vaikutuksia sillä tulee olemaan.

Tässä kohtaa ratkaisevaan rooliin nousee viranomaiset - millä tavalla toimintaa valvotaan. Onko siihen riittäviä resursseja, varsinkin jos ja kun sote-uudistus toteutuu ja toisaalta valvontakin on sote-mallissa pyritty yksityistämään yritysten omavalvontasuunnitelmien kautta. Kuka valvoo ketä? Tällä kertaa Valvira puuttui harvinaisella tavalla peliin, mutta miten käy jatkossa?

Ihmiskunnan historia ei tiedä tapausta, jossa toimiva julkinen sektori olisi pieni ja, että markkinatalouden rooli olisi suuri. Kuten professori Markku Kuismakin toteaa - kun markkinatalous laitetaan töihin oikealla tavalla, se tekee yhteiskunnalle suuren palveluksen, mutta jos sen dynamiikan ja logiikan annetaan hallita kaikkea, ei siitä tule mitään. Sitä ei saa käyttää väärissä paikoissa, vääriin tarkoituksiin.

Vanhusten hoivapalveluissa on hyvinkin toimivia yksiköitä, mutta Esperin tapauksessa esiin nousseita ongelmia on aivan liikaa. Kyse ei ole kuitenkaan liian vaikeasta asiasta ja tuottamatonkaan tämä ala ei ilmiselvästi ole. Loogisesti ajatellen tällaisia ongelmia ei pitäisi olla. Kyse on siitä, mitä logiikkaa käyttää.        

2 kommenttia . Avainsanat: markkinatalous, julkisen sektori, yksityistäminen, sote, esperi, hoivakoti, arvokas ikääntyminen

TÄÄLTÄ TULEE HOMO POLITICUS!

Perjantai 11.1.2019 klo 18:03 - Marko Kilpi

Meitä ihmisiä on moneen lähtöön. Itse tunnustaudun olevani homo politicus-lajia. Lajini yltiöpoliittiselta kalskahtavasta nimestä huolimatta en ole esimerkiksi osallistunut ensimmäiseenkään eduskuntavaalikampanjatilaisuuteen ennen kuin sellainen järjestettiin minulle. Se tapahtui vasta hetki sitten. 

Millainen ihminen tuo homo politicus sitten onkaan? Sitä ruotiessa meidän on lähestyttävä aihetta pelottomasti isolla otteella, on sivuttava suuria kysymyksiä kuten elämän tarkoitusta. Tämä ei luonnollisestikaan onnistu ilman vahvaa filosofista määrittelyä.

”Ihminen on järjellinen eläin, joka lähestyy omaa ihanteellista ja lajilleen tyypillistä olemustaan hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta ja käytännöllistä moraalista tietoa oikeasta ja väärästä. Jokaisen toimivan olennon korkein hyvä on hänen mahdollisuuksiensa täysi kehittyminen järjellisenä olentona. Ihmiselämän päämäärä on siis toteuttaa lajilleen ominaisia toimia. Kun ihminen toimii kuten hänen lajilleen on ominaista, hän toimii auttamatta oikein ja elää hyvää elämää.” 

Nämä ajatukset ovat peräisin suuren kreikkalaisen filosofin Aristoteleen mielen syövereistä ja hänen johtopäätösten mukaan ihmisen ihanne on homo politicus eli yhteisöllinen ihminen. Aristoteleen mukaan ihmiselämän päätavoite on yksinkertaisesti yhteisölliseen toimintaan osallistuminen.

Koen hyvin vahvasti olevani homo politicus ja se ilmenee muutamin tavoin. Poliisina ollessa on luontaisesti oltava kiinnostunut yhteiskunnasta, yhteisistä asioita. On oltava valmis puuttumaan kohtaamiinsa epäkohtiin, ongelmiin ja uhkiin. Poliisina on oltava valmis käyttämään jopa voimakeinoja, mikäli tilanne niin vaatii ja puuttua kansalaisen itsemääräämisoikeuteen ja jopa vapauteen. Yhtä lailla poliisina pitää olla täysin omatoimisesti valmis auttamaan ja korjaamaan epäkohtia, mitä yhteiskunnassa toimessaan kohtaa. 

Kirjailijan tehtävänä on puolestaan tarkkailla yhteiskuntaa tarkkasilmäisesti, poimia sieltä ilmiöitä, ongelmia ja epäkohtia, jotka ansaitsevat tulla käsitellyiksi ja esille nostettaviksi – niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjailijan työn tarkoituksena on oltava lukijoidensa puhutteleminen aiheidensa kautta, havahduttaminen ilmiöihin ja aiheuttaa ajattelua ja keskustelua tuotosten kautta. Parhaimmillaan tämä toimii silloin, kun ravistelu tuottaa yhteiskunnallisia muutoksia. 

Aristoteleen filosofia on myös logiikan filosofiaa, häntä pidetäänkin kaiken muun lisäksi myös logiikan isänä. Jos ajattelen elämääni loogisesti, kun nämä kaksi yhteiskunnallista sisältöä pursuavat roolit yhdistyvät, on olemassa suuri vaara, että ihminen ajautuu jossakin elämänsä vaiheessa politiikkaan.  

Tulen hyvin kaukaa poliittisen pelikentän ulkopuolelta ja se tarkoittaa sitä, että moni asia on kovasti vierasta ja outoa. Toisaalta poliisin työn kautta valtionhallinto ja sen mekanismit ovat kovinkin tuttuja. On todettava myös se, että poliisin ja kirjailijan töiden kautta, kuten myös neljän lapsen isänä kokemusta on karttunut vähintäänkin muutaman elämän verran, jos ei enemmänkin. Mikään inhimillinen ei ole vierasta.

Poliittista elämää on toki päästy jo maistamaan ja opiskelemaan kunnallispolitiikan kautta ja olen saanut huomata Aristoteleen logiikan pitävän. Laji on tuntunut kiinnostavalta ja luontevalta. Senkin vuoksi tämä poliittisen kentän ulkopuolinen on nyt hakeutumassa pelikentän ytimeen. Yhtenä motiivina on se yhteiskunnallinen vaikuttaminen, toisena on haastaa itsensä ja kova halu oppia elämästä lisää. Politiikan kautta siihen avautuu aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. 

Tällä tutkimusmatkalla kirjailija-minäni tekee jatkuvasti tuoreilla silmillään erilaisia havaintoja. Yksi hämmentävimmistä on ollut politiikkaan liittyvä vihamielisyys, joka yltyy välillä jopa aggressiivisuuteen saakka. Ensimmäinen tappouhkauskin ennätti tulla ennen kuin kampanjaa oli ennätetty edes avata. Sosiaalisen median kautta herjaaminen on helppoa täysin julkisestikin, se on huomattu jo moneen kertaan. 

On ymmärrettävää, että tyytymättömyyttä ja katkeruutta on paljon, mutta kanavoituuko se tällä tavoin täysin oikein? Aivan kuin politiikka ja varsinkin poliitikko olisivat syypäitä kaikkeen. On kuitenkin muistettava, että demokratiassa päätökset ovat juuri demokratian vuoksi yleensä enemmän tai vähemmän kompromisseja. Ne harvoin miellyttävät kaikkia. Toisaalta politiikka onkin sitä, että voidaan sovussa riidellä asioista ja saada edes jonkinlainen ratkaisu aikaiseksi. 

Valtiomuotomme on mikä on ja se toimii tietynlaisten lainalaisuuksien varassa. Politiikka on tässä asetelmassa hyvin olennaisena osana, halusimme tai emme. Aristoteleen mukaan ihminen voi saavuttaa korkeimman päämääränsä elämässä vain poliittisen yhteisön jäsenenä ja sitä kautta valtiolla on suuri vaikutus ihmisen moraaliseen elämään. Jälleen kerran on hyvin vaikeaa olla eri mieltä Aristoteleen kanssa ja tämänkin seikan vuoksi tunnen kovasti vetoa lajia kohtaan. 

Vaikka se ei siltä välttämättä vaikutakaan, on kaiken ytimessä yhteinen halu saavuttaa hyvä elämä. Se vain sattuu oleman kovin vaikea tehtävä lasku- ja noususuhdanteineen, työttömyyksineen ja työvoimapulineen. Mutkia on matkassa loputtomiin. Jälleen kerran meidän on käännyttävä tässäkin asiassa Aristoteleen puoleen: ”Valtio ei ole ainoastaan yhteenliittymä, vaan luonnollinen kokonaisuus, sillä se saa alkunsa yksilöiden luonnollisesta tarpeesta elää yhdessä. Yksilön omat päämäärät elämässä eivät ole valtiolle alistettuja: valtio on olemassa hyvää elämää varten, jotta yksilö voisi täysin kehittää itseään.”

Kun tuon ikivanhan johtolauseen pitää mielessä, pitäisi hyviä tuloksia syntyä. Meillä jokaisella on oikeus hyvään elämään ja sellaiseen meidän on yhdessä pyrittävä. Aristotelesin on oltava oikeassa tässäkin asiassa, siihen voimme luottaa. Olkaamme kaikki hyvän elämän homo politicuksia!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eduskuntavaalit, Kilpirintama, politiikka

Mitä tehdä kiusaamiselle?

Torstai 20.12.2018 - Marko Kilpi

Kiusaaminen elää ja voi edelleenkin hyvin, vaikka asiaa on pidetty esillä hyvin kattavasti. Se kertoo siitä, kuinka vaikeasta ongelmasta on kyse. Kiusaaminen ei ole pelkästään lasten tai nuorten ongelma, sitä ilmenee kaikissa ikäryhmissä. Tuoreen tutkimuksen mukaan myös opettaja kärsivät kiusaamisesta. Tutkimuskyselyyn vastanneista opettajista jopa 46 prosenttia olivat kohdanneet kiusaamista tai epäasiallista käytöstä. Kuinka opettaja joka itse kärsii kiusaamisesta, voi tehdä ongelman kitkemiseksi ja kiusatun auttamiseksi mitään?

Kiusaamisilmiötä hoidetaan usein riittämättömin keinoin. Pahimmillaan ilmiön käsittelyä vältellään. Liian usein ei ymmärretä, että kiusaamisessa voi olla kyseessä rikos, joka kuuluu poliisin tutkittavaksi ja hoidettavaksi. Vaikka pahoinpitelijä olisikin alle 15-vuotias ja vaikka tekijä ei olisikaan rikosoikeudellisessa vastuussa tekemisistään, ei se tarkoita sitä, etteikö poliisi voi tehdä asialle mitään. Joutuuhan alle 15-vuotias poliisin toimenpiteiden kohteeksi esimerkiksi näpistystapauksissa, miksi pahoinpitelyn suhteen ei tapahdu samalla tavalla?

Kun pahoinpitelystä ilmoitetaan poliisille, voi se olla tilaisuus saada jo pitkäänkin jatkunut kiusaamiskierre poikki. Se olisi myös kiusaajalle suuri palvelus. Useimmilla poliisilaitoksilla on Ankkuri-yksiköitä, jotka ovat erikoistuneet tutkimaan tapauksia, joissa osallisina ovat lapset tai nuoret. Toimintaan on kytkeytyneenä sosiaali-, nuoriso- ja hyvin usein myös sovittelutoimi. Kyseessä on tehokas moniammatillinen yhteistyö, jolla voidaan pureutua hyvinkin tulehtuneisiin tilanteisiin.

Yksi liian harvoin kiusaamistilanteiden hoidossa käytetty osa-alue on em. sovittelutoimi. Se on erittäin toimiva tapa purkaa kiusaamistapauksia varsinkin silloin, kun tilanne on kasvanut sellaisiin mittapuihin, että lasten vanhemmatkin ovat jo joutuneet ristiriitoihin keskenään. Siinä vaiheessa yleensä koulun keinot ja resurssit sovinnonrakentajana ovat käyneet riittämättömiksi. Poliisi käyttää runsaasti sovittelutoimen palveluja hyväkseen ja tuomioistuinkin voi määrätä tilanteen selvittelyä sovittelun kautta. Kansalaiset voivat itsekin hakeutua sovittelun piiriin ja sitä voi erittäin lämpimästi suositella kiusaamistapauksissa.

Kiusaaminen on ongelma, jota meidän jokaisen pitää aktiivisesti vastustaa. Sen kitkemiseksi ei ole olemassa taikatemppua, mutta jokainen meistä on ongelman ratkaisemisessa avainasemassa. Ongelmaa on ratkaistava rakentavasti ja yhteisten toimintamallien kautta, jotka pohjautuvat tutkimustietoon ja kokemusperäisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi kouluissa olisi suotavaa, että olisi yhteisiä, toimivia toimintamalleja, eikä vain läjä erilaisia toiminnallisuuksia ja suosituksia, joita jokainen koulu voi haluamallaan tavalla ja vaihtelevalla menestyksellä toteuttaa. Kouluissa esimerkiksi arkaillaan liikaa ja täysin turhaan sovittelutoimen puoleen kääntymistä, vaikka se voisi olla ratkaisu moneen ongelmaan.

Löysäily kiusaamisen edessä on viimeinkin loputtava.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiusaaminen, rikos, sovittelu,