Onnellinen vainaja

Torstai 23.1.2020 klo 12:09 - Marko Kilpi

Olen elämäni aikana ollut runsaasti tekemisissä kuoleman kanssa. Kun ihminen kuolee käytännössä minne tahansa muualle kuin laitokseen, poliisi tulee paikalle tutkimaan kuolinsyytä. Kun siinä vainajan kanssa odotellaan mustaa autoa hakemaan, tulee pohdittua asiakkaamme elämänkaarta. Mitähän kaikkea on mahtanut tapahtua ennen sitä hetkeä – kaiken loppua?  

Läheisen ystäväni äiti menehtyi muutamia viikkoja sitten. Olemme sen verran läheisiä, että olimme vaimoni kanssa paikalla, kun kuolema tuli noutamaan omiaan. Seurasimme, kuinka hengitysten välit pitenivät, kuinka selvästi näkyvä pulssi kaulasuonella hitaasti vaimeni. Vaikka ymmärsimme, kuinka jokainen henkäys vei lähemmäksi kuolemaa, tunnelma oli kummallisen rauhallinen. 

Muistelimme hänen elämäänsä, mutta vielä enemmän muistelimme miten hän eli elämäänsä. Päällimmäisenä mieleen nousi ilo. Kohteli elämä kuinka tahansa, ilo oli hänen määräävin tekijänsä. Surun ja murheenkin keskeltä löytyi syitä iloita. Jos sitä ei löytynyt siitä hetkestä, löytyi ilo aina seuraavasta hetkestä, huomisesta, tulevasta. Hän halusi aina ilahduttaa muita ja jos muita keinoja ei löytynyt, teki hän sen pukeutumalla värikkäästi - iloisesti. Nytkin hänen kuolinvuoteensa vierellä roikkui hengarissa punaisen ja oranssin leiskuvaa yhdistelmää hehkuva mekko. Hän teki sen silloinkin - kun ei enää muuten voinut, viimeiselläkin hetkellä.

Ystäväni nousi ja otti siskonsa kädestä kiinni. He lauloivat laulun, jota he olivat laulaneet lapsuudesta saakka. Sen laulun aikana elämä loppui. Hengitys lakkasi, pulssi katosi. Tuon lapsuuden laulun sanat saattelivat hänet viimeiselle matkalleen, täydellisellä ajoituksella. 

Se hetki ei ollut surullinen. Se oli onnellinen. Se oli juuri sellainen, miten hän oli elämäänsä elänyt. Kun laulu loppui, kun elämä lakkasi, totesi ystäväni, että äiti olisi sanonut nyt, että olipa sopivan mittainen biisi. Nauroimme. Uunituore vainaja keskellämme. Sellaista voi tapahtua vain ja ainoastaan tämän ihmisen kohdalla.

Juuri tuollaisen kuoleman itsekin haluaisin. Miten sen voisin saada? Elämällä juuri kuten hän eli. Iloiten. Onnellisuutta avokätisesti kanssaihmisiin tuhlaten, täysin tuntemattomiinkin. Yhtään sitä ei kannata säästellä, ei pitää muilta piilossa, eikä yhtäkään onnen hetkeä kannata jättää käyttämättä. Luimme valikoituja runoja, joita hän oli kirjoittanut. Viimeisen runon sanoma jäi korvaani soimaan ja sitä se kuiskii edelleenkin – Riittääkö elämä? Kyllä riittää.

Jonakin päivänä haluan olla kuten hän. Onnellinen vainaja. Elämä riittää juuri siihen. Olen nähnyt niin tapahtuvan.          

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onnellisuus, elämä, kilpirintama, kuolema, onnellinen, vainaja